Takaumia

Pidän kaikista vuodenajoista, joten minulla on taipumus aina niiden taitekohdissa intoilla uuden vuodenajan tulosta. Viime päivinä ilmassa on ollut kevättä, sen raakaa ilmaa, kirkkaita iltoja, jäisiä teitä. Tuntuu mahtavalta, kun joskus arki-iltaisin töiden jälkeen ehtii kivuta hevosen selkään vielä kun on valoisaa ja yhdessä Säpsyn kanssa katsella, kun hämärä hiipii, tähdet kipuavat pakkastaivaalle ja auringonpaisteen lämmittämä ilma kylmenee kuin joku olisi henkäissyt siihen jäätä ja huurretta.

Olen iltojen valostumisen myötä löytänyt uudelleen sitä hevosenomistamisen riemua, jota alkuaikoina Säpsyn kanssa koin. Muistan tapauksia menneiltä keväiltä, maastoiluja Nattarin porukan kanssa, sitä, miltä tuntui kävellä bussipysäkiltä tallille: miten aina oli innoissaan ja iloinen siellä odottavasta omasta hevosesta. Yhdistän jotenkin juuri kevätkirkkaan taivaan ja ilman raa'an kylmyyden siihen iloon - ehkä silloinen ympäristö on painunut tuntemuksina mieleeni samalla kun olen kokenut hevosenomistamisen onnea.

Kyllä kahdeksassa vuodessa hevosenomistaminen on jollain tapaa arkipäiväistynyt. Ihan kaikesta ei jaksa intoilla, ja on päässyt näkemään niitä nurjiakin puolia. Vammoja ja muita vaikeuksia, tulotason laskun ja tiukentuneen talouden aiheuttamaa huolta, töiden jälkeistä väsymystä, jolloin tallille lähtö on enemmän velvollisuutta kuin intoa.

Mutta osaa se hevonen tuottaa yhä niitä onnentunteita. Ja sen kanssa saa elää hyviä hetkiä, kuten vaikkapa viikonloppuinen maastoilu kavereiden kanssa. Ja pitäisi aina muistaa ja osata olla tyytyväinen niistä pienistä arkisista asioista.